Ei oo toista samanlaista

Hyvä ystäväpariskunta saatteli rakkaan karvaturrensa ikiuneen. He järkkäs paapalle vielä viimesen viikon kunniaksi hyvästelymahollisuuet kaikille lähipiiriläisille, mukaanlukien meille, ja halus varmistaa että vikat hetket oli hyviä, herkullisia ja mukavien tyyppien ympäröimiä. Paappa oli meleko charmantti tappaus, se hurmas munki hulivili typsykän niin, että tää maltto olla ihan sievästi joka kerta ku tavattiin, ei hyppiny nenille eikä muutenkaan lietsonu minkäänlaista ärsytystä, silminnähden kunnioitti toista.

Mun elämän yks ehkä suurimmista tukipilareista on just tää hulivili sähikäinen. Pepi on neljä ja puolivuotias ranskanbulldoggiotus. Vaikka neljä (ja puoli) vuotta on meleko lyhyt aika, on siinä silti ehtiny tapahtumaan ties mitä, kaikkein intensiivisimmin ekan vuojen aikana. Olin eronnu pitkästä, yli viis, melkeen kuus vuotta kestäneestä, parisuhteesta, joka sattumoisin oli myös mun ensimmäinen. Kaikki nuoren ihmisen ”kasvaminen” oli tapahtunut toisen ihmisen kans (yhteen).  Yhtäkkiä kuitenkin olin siinä pisteessä, ettei mun tarttenukkaa miettiä ennää toisenkin mielipiettä asioista, ja olin opintojeni loppuvaiheessa, eli mulla oli aikaa ottaa koira kasvatettavakseni ja seurakseni. Olin jo pitkän aikaa miettiny koiran hankkimista, koska lapsuuenkodissa meillä oli aina ollu koiria, ja ranskanbulldogin olin päättäny ottaa ekaks. Olikohan ensimmäinen kerta kun kuuntelin intuitiotani…? Nyt jälkeenpäin muistellessani tota hämärää aikaa, jollon musta tuntu, että elämältä katos tietynlainen pohja, että olin yksin ja toisesta irti revitty palanen, niin se loppu ei ollu mikkään loppu, vaan siitä mun elämä vasta oikeestaan alko. Ja alottamiseen tarvittiin yks jääräpäinen Pepi-pulldoggi.

Hemmetti kuinka musta tulikaan taas ykskaks tarvittu! Mulla olikin joku tarkotus. Joka aamu oli syy herätä ja nousta sängystä ylös, syy hengittää, syyä ja käyä kaupassa, ihmisten ilmoilla. Syy, astua kämpästä ulos. Yhtäkkiä sitä huomas, että lenkit suju hymyissä suin, koska mitä muutakaan sitä voi tehä kun vastaantulijat hymmyilee kohti ja tuijottaa, kylläkin pientä ruttuturpaa, joka lyllertää ja taapertaa ja tuijottaa takaisin kaikkia vastaantulevia. Pakko myöntää, olihan se ja on edelleen hauska ilmestys kun pieni lyttykuono pistää keskelle tietä istumaan ja ihmettellee ohikulkevia autoja ja tien toisella puolella rollaattorin kanssa kulkevaa mummoa. Pepi sai rohkeutta siinä missä minäkin joutuessani riistikuulusteluun, onko koira mopsi, kylläpäs sinulla on isot korvat, kaunis olet (Pepi siis)… Tuntui yhä luontevammalta jutella muille ihmisille ja olla iloinen, joka päivä. Pepi oli myös ystävieni keskuudessa suosittu, joten sain hyvän tekosyyn kysyä saataisko Pepin kans tulla kyläilee, jos olo joskus alkokin tuntua yksinäiseltä. (Sitä valitettavasti joutuu vielä tänäkin päivänä sietämään vaihtelevasti, tuun varmaan aina tuntemaan itteni tietyllä lailla yksinäiseksi ja omituiseksi ajatusteni keskellä.) Vastakkainen sukupuoli alko vaikuttammaan taas kiinnostavaltammalta, kun kävelyillä tai koirapuistoissa karvaturvan isäntä jututti Pepiä tai koirat tekivät tuttavuutta ja siinä sitten juteltiin koiristamme. Ehkä peli ei ollukkaan menetetty, kyllä mää ihan hyvä saalis olisin. Sellanen mielikuvaharjottelu, millanen hyvä vaimoke olisin ja millasen miehen kans alan seuraavan kerran hippasille, alko olemaan mun harrastus. Käytiin ranskisrehveillä, eli siis ihan vaan ranskanbulldoginomistajat koirineen suurena ja häseltävänä laumana, mettälenkillä, kylläkin kasvattajan ehottamana, mutta onneksi mentiin. Mikkään ei saa mua paremmin hymmyilemmään ku koirat jotka leikkii ja telmii keskenään, nauttii olostaan. Se, että nään ku toinen on onnellinen saa mut niin onnelliseksi. Edelleen. Välillä tuleekin omantunnontuskia, kun vuorotyöläisenä koira jää vähemmälle huomiolle yövuorokrapuloissaan. Mutta sillon pyrin aina kääntämään asian ittelleni niin, että asiat vois olla todella paljon huonommin ja joillekki eläimille on. Pepi saa rakkautta, ruokaa, rajoja ja pääsee ovesta suoraan ulos kun on tarve. Ja palatakseni vielä elämäni merkittävimpään muutokseen, muuttoon työn perässä toiselle paikkakunnalle, tämänhetkiseen kotiini, en olis tässä ilman Pepiä. En yksinkertasesti ois uskaltanu lähtä jos mulla ei ois ollu kettään kenen kans muuttaa uuelle paikkakunnalle. Pepi oli muuttoaamuna heti kuuelta valamiina etteisessä kattomassa mua ”Joko mennään?”.

Edelleen jos mulla on joku kiristävä tunne rintakehällä, tunne ettei saa kunnolla happea, lähen Pepin kans ulos taapertamaan, juoksentelemaan, hyppimään, hengittämään, haistelemaan ja kattelemaan kaikkea mitä ulkopuolella tapahtuu. En oo yksin, eikä ikävät tuntemukset hallitte mua. Niitten ote voi olla tiukka, mutta ulkoilma puree niihin. Toisinaan kuitenkin lyyhistyn liian raskaan tunnekuorman alle, kylkivälilihakset on kiristyny liian tiukalle, etten pysty ennää hengittää. Alan hyperventiloimaan, kyyneleet tippuu huulille ja sillon herrään, että nyt on parempi antaa padon murtua. Hetkun maassa risti-istunnassa, Pepi kiipee sylliin ja nuuhkii mun märkää leukaa. Kutittaa ja alan nauramaan. Niiskuttelun ja kasvojeni hihaan kuivaamisen aikana ajattelen ”Kylläpäs oliki taas typerä juttu, mikä vaan jäi pyörimään sisäelimiin hurrikaanin voimalla, mutta onneksi itku tuli ja pelasti mut!”

Tällasta tää elämä on. Välillä on pysähyttävä huomaamaan mitä tapahtuu niin ittessä kuin ympärillä. Tunnustella ja makustella. Mutta ei kuitenkaan jäähä surkuttelemaan paikoilleen liian pitkäksi aikaa, ettei elämä satu jäämään huomaamatta. Ilman Pepiä mää en ois löytäny tätä kaupunkia enkä näitä ihmisiä. Mullei ois kotia.

Luottamisen arvoinen(?)

Tää on asia, jonka muistan aika ajoin, mutta jonka myös unohan liian usein. Ehkä tätä on nyt avattava jollain lailla, että valkenis mulle vihdoin ja viimein, pysyvästi.

Mun pittäis pystyä luottamaan enemmän toisiin ihmisiin, tässä tapauksessa työkavereihin, että he tekevät asioita, eli töitään.  Mää en oo vastuussa muitten tekemisistä, mutta omista oon. En voi yrittää tehä kaikkee itte, enkä voi luulla, etteikö muutki ossais ja pystyis. Joo, luotan itteeni ja siihen että hommat hoituu ku itte tekkee, mutta ajan itteni piippuun tällä tyylillä ja oon ollu jo viimeset kaks vuotta siinä jyrkänteen reunalla tiputtautuako tuntemattomaan, koska en saa tiristettyä ittestäni ennää yhtään enempää mehuja tehä muittenki hommia, mutta sen verran mukavuudenhalunen edelleen oon, etten oo ihan vielä valmis jättämään tuttua ja turvallista, jo handlaamaani kotikenttää, vaikka pinna on välillä kiriä ku viulunkieli ja höyrykattila purkautuu paineen vaikutuksesta. Pääsen niin paljon helpommalla, kun en anna yhtään ajatusta muitten töille ja tekevätkö he ne. Mulle pittäis olla aivan sama, kunhan itte tiiän tehneeni mulle asetetut päivän jobit.

Tännään sain erittäin hyvän muistutuksen ja opetuksen asiasta, että on ihan hyvä pittää tietynlainen etäisyys muitten tekemiseen ja keskittyä siihen mitä itte on just tekemässä, ei yritä tehä viittä asiaa yhtäaikaa, vaikka meiltä naisilta sellanenki pittäis muka luonnistua! Mulla tuli aamupäivällä yhtäkkiä sellanen tunne, että onkohan mulle tulossa migreeni ja todella kuvottava olo rinnasti tätä tuntemusta.. Voisin kuvitella, että tää saatto johtua siitä mun etukäteissuunnitelutaidosta, olin luonu jo päivän valmiiks mielessäni aamulla kattoessa työlistaa ja kun aikataulu ei mennyt tietenkään niin kellonlyömälleen nappiin, ilmaisi kehoni oman mielipiteensä epämiellyttävästä tilanteesta. Ressitaso nousi, panta kiristyi pään ympärillä. Lounaan jälkeen, vaikka aikataulu oli pettänyt meijjän tiimistä johtumattomasta syystä, mää kuitenkin päätin etten ota harteilleni jokaista potilasta, koska meitä oli kuiteski kolme hoitajaa ja opiskelija hoitamassa työpistettä.. Keskityin aina siihen mitä olin tekemässä, ikään kuin ravihevosen silmälaput silmillä, ja niin yhtäkkiä huomasin päivän olevan minun osaltani pulkassa ja työsaran helpottaneen listalta. One by one, eikä yhtään enempää. Täytyy olla tietyllä lailla putkinäkö tällä alalla, pääsee palijo helepommalla. Ja nyt en tarkottanu, että elämän tulisi olla heleppoa.

Tää asia vaikutti mun mielessä niin palijon hienommalta, kuin mitä nyt kirjottamani teksti antaa ymmärtää.. Vielä mää joku päivä opin ilmaisemaan itteäni paremmin. Ehkä vaatii vielä tietynlaista oordningia mun pääkopassa nää ajatukset, ja toivottavasti kirjottaminen ois yks keino millä saaha niitä järkättyä selkeämmin. Pysyis ittekki paremmin kärryillä omista mietteistä. Nyt kun ne tuntuu aina vaan ryöppyvän ja pyörivän ympäriinsä, etten saa mistään kiinni, en tiiä mistä alottaa.

 

Mun on luotettava, että asiat järjestyy. One step at a time.

Vuoden mörkö

Hei vaan ja hellät tunteet!

Aika vaikiaksi oon teheny tän ittelleni.. Vuosi poissa tän tiimoilta, kun asetin riman ittelleni vähän turhan korkialle, nimittäin onnellisuudesta höpöttämisen. En oo mikkään asiantuntija, mutta hyvin oon osannu sitä esittää nuissa aikasemmissa teksteissä. Kyllä, yritin muunmuassa kirjoittaa nätisti (=oikeaoppisesti) koulussa opetetulla kirjakielellä, hieman omalla murteella twistaten, mutta kauheen suuren vaivan näin sen etteen, että oikoluin kaiken ennenku pätkäytin ruudulle luettavaksi.. En tiiä miks tänki asian nostin niin jalustalle, että halusin tän olevan jotain niin täydellistä, ehkä jopa tekemään mut täydelliseksi. Well think again M! Sää oot ihminen toope (kyllä, puhun ittelleni ku toiselle ihmiselle) ja ihmiset on kaikki inhimillisiä olentoja, jotka tekkee virheitä. Esim niinku minä just yrittäessäni esittää jotain mitä en välttämättä ole, tai siis kyllä minä ihan itte kirjotin nuo kaikki (hurjat KOLME tekstiä), mutta kappas ojasta allikkoonhan mää pääsinkin sillä vaivalla. Mää niin kovasti halusin olla hienosti kirjottava HUIPPU tyyppi, mutta no no no, meitsi on vaan meitsi.

Palatakseni syyhyn (haha miksi mulla tulee mieleen syyhy = kutinatauti?) miksi oikeastaan tulin takasi VUODEN hiljaisuuden jälkeen on se, että edelleen, mulla riittää niin hemmetisti ihmettelyn aiheita. Mää oon joko liian utelias TAI liian tyhmä. Kukin voi päättää ihan itse minkä mielikuvan minusta saa. Ja ainiin, viitaten ja korjaten toista tekstiäni ”Ressukka laumaeläin” olen OPPIMASSA tai OPETTELEMASSA onnelliseksi, en siis voi väittää että olisin onnellinen, tai tietyllä lailla tuntuu etten saa viilata linssiin ketään väittäessäni niin, koska viime vuosi meni juurikin osittain sen vuoksi hiljaisuudessa, kun en sellaiseksi itseäni kokenut. Aina. Joka päivä.

Mielestäni oon keskeneränen, vaiheessa, opintiellä, universumin muovailuvahaa, ihan niinku jokainen meistä tässä maailmassa. Ei oo veteen piirrettyä viivaa jonka mukaan täytyy nyt tästä päivästä viimeseen henkäykseen asti elää, vaan voi siinä matkalla lähtä uteliaana etsimään ”oikopolkuja” onneen. Eli ymmärtää se, ettei oo olemassa mitään oikopolkuja! Jos nyt ottais esimerkkinä sen, että lähimmäisenrakkaus ois elämän tarkoitus, rakasta lähimmäistäsi ja kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, niin ihmettelen miksi niin moni silti ei toimi tällä tavoin? Niin, just siks. Me ollaan ihmisiä. Mikään älykkyys ei korvaa tunteita. Mitkään tunteet ei korvaa älykkyyttä. Aina tulee olemaan maailmassa heikompia itsetunnoltaan, mutta erittäin fiksuja ihmisiä, jotka sitten jäävät egoististen, pintakiiltoisten, argumenttiensa perusteluun kykenemättömien jalkoihin. Ja tällä tavoin kategorisoiminen on laiskan puhetta, koska ei edes yritä nähdä näiden kahden esimerkki-ihmisen pintaa syvemmälle, muuta kuin ehkä fiksuuden suhteen. Mutta kun me ihmiset ollaan niin paljon muuta. Valitettavasti some on nykyaikaa ja aika raskaaksi käy arkipäivä kun lyyään paineet meille ihmisille näyttää kuinka loistokasta tää MUN elämä on just nyt. Menee ihan kilpailuksi koko touhu. Hairahun tähän kiiltokuvayritykseen itteki toisinaan, kylläkin kun tullee sellanen olo jostain tilanteesta, että tässä on hyvä olla ja haluan näyttää sen muillekkin, koska muutkin paukuttaa sellasella tahilla kaikkee kivaa heijjän elämästään, että in your face vaan. Jännää on kuitenkin ollu huomata, että selaillessani instagramia, mulle tullee enenevässä määrin etteen ehotuksina maisemakuvia, kuvia maailmalta, eri paikoista, ei kenenkään ripsienpidennyksiä, microbleidattuja kulmakarvoja eikä malli-poseeraus otoksia – ig:n algoritmit siis toimii.

Tää blogi tullee ehkä/varmasti kaatumaan ihan vaan mun itteni takia, koska haluaisin tän olevan täydellinen, vaikken mää itte sitä ole, enkä sitä voi näytellä vaan kirjottamisen takia. Meistä on moneksi, mutta keneksikään muuksi ei pitemmän päälle kuin itseksi kukaan kykene. Näyttelijät tekee sitä työkseen, mutta mää teen tätä kirjottamista vaan ittelleni, selvittääkseni päätä. Unohin sen edellisten kirjotusten keskellä, kun perfektionisti heräs taas huutelemaan ”et sää voi noin päätä eikä häntää sisältävää kirjotusta päästää bittiavaruuteen, koska (nyt tulee tärkein kohta) eihän kukaan lukis sitä, ja jos lukis, niin ainakin pitäsivät sitä ihan järkyttävänä huuhaana”, eli tässäkin asiassa mää hain hyväksyntää, itteltänikin. Tää vuoden hiljasuus on siis ollut itse aiheutettu tila, jossa mollasin itteäni niin etten ollu oikeutettu (omasta mielestäni) tän blogin kirjottamiseen. En päässy yli enkä ympäri, aina keksiessäni uutta tekosyytä ”tänään en ehi, tänään en oppinut mitään uutta, tästä päivästä ei ollu mittään muuta ku paskaa sanottavvaa”, niin, ku tää elämä ossaa välillä olla sitä paskaakin. Eniten mää nyt yritänkin selvitellä ittelleni ja itteni kans miks mää tätä blogia kirjottaisin. En muille, vaan ittelleni. Vaikka kaunis olikin mun ajatus miks lopulta alotin kirjottaa tätä blogia, että voisin auttaa muita, mutta ihan ekana mun on autettava ittiäni.

Pakko myöntää, ennenku aloin kirjottaa tätä tekstiä, mitä vielä hypistelen ja tutkailen uskallanko julkaista, mulla jostain syystä pyöri mielessä Eppu Normaalin laulun sanat ”Joka päivä ja joka ikinen yö, sinua ajattelen. Joka päivä ja joka ikinen yö, jonka sydämeni lyö.” ja jotenkin yhistin että määhän nyt vaan oon niin umpirakastunut että diipadaapa, V:hän mulla pyörii aina päivittäin mielessä ja kaikki asiat puntaroin myös hänen puolelta ja kääntelen ja vääntelen yksinkertaisiakin asioita. Niin no, voisikohan tän yltiömäisen ajatusten puntaroinnin lopettaa pikkuhilijaa, ei tarttis ylikuormittua kaikesta, ja jos nyt vaan myöntäsin, että tää kirjottaminen on ollu mulle se mörkö, jota oon miettiny joka päivä ja joka ikinen yö? Ei oo tervettä olla liian empaattinen, eikä oo mun tehtävä tehä jo valmiiksi johtopäätökset mitä toinen vastaa vaikka kysymykseen ”mitä syötäs tännää” tai miettiä jo valmiiksi ehotukset, ettei nyt vaan mee liian vaikiaksi, etten vaan sysää vastuuta liikaa toiselle, kun hemmetti soikoon sen takia just kysyn ku en itekkään vielä tiiä, vaan voijjaan keksiä matkalla, niinku V:kin aina sannoo. Oma pääkoppa ja sen sisällön tutkiminen on vastenmielistä ja saa aikaan vatsanväänteet jo valmiiksi, ennenku ehtii ees alottaa, mutta jos oppii ymmärtämään ittiään ja omia ajatuksia, voi oppia olemaan empaattinen ittelleen. Että jos nyt jonku opetuksen vois taas löytää tästä(KIN) paasauksesta, mun oli kohdattava tää koetinkivi TAAS, yhtään sen enempää luomatta paineita asian suhteen, ottaa vaan läppäri syliin ja alkaa näpytellä sanoja näytölle. 

 

Mun silmät on nyt ristissä, joten tähän on hyvä lopettaa!

Kiviä repussa, reppu selässä.

Tyydynkö itseeni, vai olenko tyytyväinen itseeni?

 

Ennen olisin valinnut ensimmäisen vaihtoehdon, kun nykyään muistan joka päivä olla tyytyväinen siitä millainen olen, siitä mitä teen ja siitä mitä saan kokea joka päivä. Ei ole toista minunlaistani koheltaja-söheltäjää, joka kikattaa heti tilaisuuden tullen, tai jopa ihan yllättäen, pelkästään omille hyvin huonoille jutuille, jotka vain sattuvat pilkahtamaan mieleen. Esimerkiksi eilen, kikatin (toisaalta ehkä osittain väsymyksestäkin johtuen) mielikuvalle, joka tuli, kun sovimme kämppikseni kanssa hänen vievän minut aamulla töihin ja kun kysyin (vahingossa), että kerkeääköhän hän viemään minut jos laitan herätyksen klo 5:45 (7:ltä alkoi vuoro), johon hän tokaisi, ja tottakai nauroi perään sanottuaan, että ”nii-in, puolitoista tuntia aikaa ajaa sut töihin, ehkä me just ja just keretään”, niin mielikuva joka minulle tästä heräsi, oli, että hän kolmipyöräisellä vinttaa menemään, minä kyydissä….. Vedet silmissä nauroin tälle. Enkä edes häpeä. Minusta on ihanaa saada nauraa tyhmille jutuille. Viattomille jutuille.

Minua on satutettu, monta kertaa. Minä olen itse satuttanut itseäni. Sanat, joita minulle on sanottu, joita olen itselleni aikoinaan väittänyt, ovat nyt viimeisten kuukausien aikana jostain syystä päättäneet tulla taas kyläilemään. Tälläkin on tarkoituksensa. Pelkästään jo se, että annan tunteiden tulla sellaisinaan ulos minusta, ulos kehosta, mielestä. Kyynel antaa ”liukasteen” (Anteeksi härski sana, mutta seksuaalisuudesta voisin puhua enemmänkin, se kun sattuu olemaan yksi onnellisuuteni perustekijöistä <3) sanoille, jotka mieltäni ovat vuosia jo myrkyttäneet. Saan sanottua ne. Enää minun ei tarvitse pantata niitä sisälleni. Lukita oven taa. Hiljalleen ne olisivat kaivaneet tummia onkaloita, madonreikiä, eikä mikään maailman multa olisi riittänyt niiden täyttämiseen. Minä itse häpeän näitä sanoja, näitä tunteita. Häpeän niitä niin paljon, häpeän itseäni niitten takia. Päässä pyörii. Ihminen vierellä, kämppis, rakastamani henkilö, minua rakastava henkilö pitää minua hellästi kainalossaan, kuuntelee, ei hoputa, ei neuvo, kuuntelee, antaa minun puuskuttaen hengittää. Antaa minun haukkoa happea. Antaa minun olla, tässä hetkessä, tällainen minä olen, alaston, herkimmilläni, avoin, ethän paiskaa ovea kasvojeni edessä kiinni. Hän koskettaa minua. Jännitän itseäni, sikiöasennossa, käsivarret rintakehän päällä ristikkäin, sormet visusti nyrkissä. Peitto peittää puolet naamastani. Hengitän lämpimän kosteaa ilmaa, joka peiton alla vallitsee. Hän hipaisee kyyneleen poskeltani, siirtää hiussuortuvan korvan taakse. Suojakenttäni on niin vahva, että itseänikin pelottaa. Päästänköhän tästä ketään koskaan läpi.

Hänet päästän.

Kaikilla meillä on omat reppumme (ystävääni lainaten). Kaikilla meillä on repuissamme eri kokoisia, eri muotoisia ja eri painoisia kiviä. Kaikkea ei silti tarvitse siellä pitää. Kaikkea ei tarvitse kantaa, ainakaan yksin. Kenenkään ei tarvitse, ei pitäisi joutua, lyyhistymään kivikuorman alle. Kehoni kesti repun painon. Ehkä turhankin pitkään. Kunnes heräsin aloittamaan kuormani purkamisen, kivi kerrallaan. Kivet olivat kulmikkaita, kovia, sattui kovastikin lavan alle. Miksi hemmetissä minä tällaisia olen kantanut mukanani. Mäkeen vaan!

Olen tällainen kuin olen. Olen pehmeä. Olen herkkä. Olen kova. Puhun äänekkäästi. Laulan lujaa ja pussaan paljon. Halaan hellästi. Rakastan rajusti. Kuka minä olen. Olen joku, jota ei tämä maailma ole aiemmin nähnyt, johon ei ehkä ole valmistautunutkaan, mutta varo vaan! Täällä minä olen ja täällä minä tykkään olla! Maailma on leikkikenttä, josta löytyy aina uusia telineitä, joissa tehdä temppuja. Hämmästeltävää ja ihasteltavaa. Henkeä salpaavaa ja ilahduttavaa. Haluan haistaa, haluan maistaa, haluan nähdä, haluan kuulla, haluan tuntea ihollani ja ennen kaikkea haluan kokea maailman sellaisenaan kuin se minulle tarjotaan!

Pus!

Ressukka laumaeläin.

Älä jätä minua.

Jätetyksi tulemisen pelko. Se pelko, joka uhkaa laumaeläimen sielunmaisemaa. Olet jäämässä yksin. Ei, ei, EI. Kyyneleet valuvat poskipäiltä suoraan suuhun. Maistat suolanmaun suussa. Tämä maku turskauttaa viimeisenkin venttiilin auki kyynelaallon poispääsemiseksi. Tämän itkun on nyt parempi antaa tulla. Mitä kauemmin sitä pidättelet, sen pahempaan tuplaunisolmuun saat sisälmyksesi. Itku puhdistaa, itku vapauttaa. Sitä mukaa yksi ahdistava ajatus, tuntemus, huuhtoutuu elimistöstä, kun yksi kyynel poistuu kyynelkanavasta. Onko itkeminen niin paha juttu? Onko yksin oleminen niin paha juttu?

Onnellisuus ei ole kumppanista kiinni. Onnellisuus ei ole ympäröimiesi ihmisten harteiden kannettava. Sinä itse koet onnellisuuden, ja se jos mikä on henkilökohtainen asia. Toinen ihminen ei voi määrittää mikä tekee sinut onnelliseksi, mutta et voi myöskään vastuuttaa toista ihmistä tekemään sinua onnelliseksi. Olet onnellinen itse, jos vain sallit sen.

Minä olen oppinut huomaamaan joka päivästä jonkin pienen onnellisuuden aiheen. Toissapäivänä se oli kämppiksen kanssa yhdessä kokkaaminen rankan työpäivän jälkeen, sohvalle pötkähtäminen jäätelökippo kourassa ja itkunaurua aiheuttavan komedialeffan katselu. Saan kaiken tämän onnellisuudentunteen jakaa jonkun toisen kanssa, päivittäin, ja tästä jos jostain olen ihan helkkarin kiitollinen. Anteeksi voimasanankäyttö, mutta sanoilla kuvaaminen ei ole vahvin lajini, ei puhuttuna, ja vielä vähemmän kirjoittamalla. Runosuoni sykkii sillointällöin, tähtihetkiksikin niitä toisinaan kutsun. Tässäpä sitä yritän harjoitella, lopputulosta ressaten, vaikkakin tietäen että ”se matka, ei määränpää”.

Tämän voin ihan puhtaalla omallatunnolla myöntää, yksin eläessäni, ressukka laumaeläin oli parhaiten minua kuvaava määrite. Itsekin sitä siis käytin. Usein myös  ajattelin, että tässähän menee aivan hukkaan erittäin varteenotettava vaimo-ehdokas. Noh, ne tähtitomut sain pöllyyteltyä päältäni alta aikayksikön, kun vain heräsin elämääni. Heräsin näkemään, että minä olen, tässä ja nyt, vain minä, eikä kukaan muu. Minulla on valta tehdä elämästäni minunnäköinen. Minä elän. Minä hengitän. Minä haistan. Minä kuulen. Minä näen. Minä maistan. Minä tunnen. Aistini heräsivät ja niin heräsin minäkin. Saatoin käveleskellä koirani kanssa iltapimeällä vain vaellellen katuja pitkin, nähdäkseni uuden asuinalueen, haistaakseni kevääntulon ja katsellakseni tähtiä. Hengitin kevättä sisään, puhalsin talven ulos. Hengitin itsevarmuuden minuun, puhalsin epävarmuudet pois. Hengittämällä annoin rangalleni tilan suoristua, ryhdistyä, ja yhtäkkiä mieleni hyväksyi sen kuka olen, millainen olen. Olen ihan mukiinmenevä pimatsu, kuten joku voisi sanoa. Minulla on kaikki hyvin tässä ja nyt. Minulla ei ole hätää. Aloin näkemään ja kiinnostumaan asioista ympärilläni. En keskittynyt pelkästään ”napaani” (kuten joku voisi asian ymmärtää itsetietoisuudesta ja itsevarmuudesta) vaan aloin myös olemaan utelias kaikesta ympärilläni olevasta, luonnosta, oravasta, joka pääsee koirani huomaamatta sujahtamaan kauempana puuhun turvaan ja tutkivasti katsoo meitä kohti ”joko kohta uskallan tulla takasin alas”, lapsen ja isovanhemman tienylityksestä, auringonpaisteesta, kasvoille tippuvista vesipisaroista, tänään taivas saakin lohenpunaisia juovia siniselle kankaalle, kenkien alla narskuvasta lumesta ja koirastani joka juoksee hangessa kovaa vauhtia ja yrittää saada potkimiaan lumikökkäreitä kiinni. Kun avaa silmänsä, näkee elämän kauneuden täydessä kirjossaan. Antaa sen tulla vaan sellaisenaan. Antaa sen tuoda yllätyksiä mukanaan, toisinaan ei niin mukavia, mutta toisinaan niin äärettömän ihania, värikkäitä ja naurunpidättämisestä pois opettavia kommelluksia. Kyllä, olen ehkä hieman töskäri toisinaan, mutta mitäs sitten. Onpahan paljon hauskempaa minulla, kun siis osaan nauraakin itselleni, ja ehkä myös heillä, jotka toisinaan ovat todistamassa toilailujani.

Onnellinen olen, koska ymmärsin elämäni koostuvan vain omista valinnoistani, kukaan muu ei päätä minun puolesta. Saan ryhtyä vaikka rappusiivojaksi, jos sitä haluan, eikä se ole keneltäkään pois, kunhan vain itse siitä nautin. Elämässä tulee tehdä ne valinnat, jotka jollain lailla kutkuttavat vatsanpohjalta, edes väräyttävät vienon hymyn suunpieliin. Toisinaan on hyvä muistaa olla vain hetki tässä ja nauttia siitä, mitä jo on, esimerkiksi aamukahvin kanssa maitoa. Sitäkään ei välttämättä aina ole ja sekös jos mikä voi aamulla tuntuakin haasteelta. Mutta siitäkin selviää. Kahvi ei välttämättä ole niin nautinnollisen hyvää kuin sen toivoisi olevan, mutta kylmää vettä saa raanasta, lähipiiriäni lainaten, ja kahvin juotuani, tiedän, että ainakin vältyn päivällä kohtaavalta päänsäryltä. Nimim. Aamukahvi saatava, joka aamu.

Haavekuvaa en tässä halua, enkä aio, alkaa värittelemään. Kunhan kerron, miten itse olen löytänyt oman tapani olla onnellinen, kiitollinen ja samalla joka päivä ihmeissäni tästä kaikesta kauneudesta jota elämäksi kutsutaan. Ei ole olemassa kahta samanlaista, ja sekös minusta onkin niin kauhean jännittävää, mutta helpottavaa tietää. Tänään voin kääntää volyymit täysille ja tanssahdella viettelevästi kalsareissani, kämppikseni sitä arvostakoon tai ei, mutta minulle siitä tulee hyvä mieli. Elämäni sokeri, kalsaritanssit.

Pus!

Kai se jostain on alotettava..

Nimittäin, onnellisuuden rakentaminen.

Jahas, enpäs ois uskonu, että tämä päivä koittaa, mutta niin sitä tässä vaan ollaan. Nimittäin kirjottamassa tätä tekstiä.. (Ehkäpä tämäniltanen Foreverin esittelyluento anto minulle sen tarvitsemani potkun ahteriin..?) Absurdi ajatus ollu niin pitkän aikaa -”enhän ny minä mittää blogia voi alakaa kirjottaa, mistä minä ees kirjottasin” – huomasin selitteleväni itselleni AINA kun vähänkään haave pääsi puikahtamaan ajatuksiini. Mutta miksipä EN vois? Miksi kukaan ei vois tehdä mitä ikinä haluaakaan, mikä tekee onnelliseksi? Mitä meidän suomalaisten äidinmaidon sekaan oikein vispataan, kun meistä niin mahottoman ”vaatimattomia”, mallikelpoisia hyvinvointivaltion kasvatteja ja loppuunpalavia, omia unelmia väheksyviä kovan työn puurtajia tulee. Ei se ole keneltäkään pois jos me ihmiset oltaisiinkin onnellisia, joka päivä, edes hetken aikaa. Esimerkiksi niinkuin Bhutanissa, maailman onnellisimmassa maassa, missä keskitytäänkin ”bruttokansantuotteen sijaan brutto-onnellisuuden kasvattamiseen” (Kerran elämässä – matkaopas maailmaan – ; Bhutan-opas, http://kerranelamassa.fi/bhutan-opas/).

Oiskohan meillä tässä pieni oppimisen paikka? Brutto-onnellisuuden kasvattaminen. Kuinka äkkiä tällanen kurssinmuutos valtiopolitiikassa alkais vähentämään työpaikkojen sairaspoissaoloja, huumausaineiden käyttöä, itsemurhia.. Mene ja tiedä. Minä nyt vaan satun olemaan, ja olenkin ollut jo tovin aikaa, valmis tekemään töitä sen eteen, että oon onnellinen, päivittäin. Haen ihan pienimmänkin aiheen, mistä olla kiitollinen tai nauttia, koska tämä elämä on niin perhanan lyhyt turhaan murehtimiseen, ja märehtimiseen. Asiat tapahtuu, koska niin on tarkotettu, eikä me niille voida mitään. Turha pyristellä vastaan ja koittaa vain hyväksyä tilanne sellasenaan kuin se meille tuodaan. Kaikki koettelemukset ja negatiiviset asiat tuodaan meille opettamaan ja kasvattamaan meitä, ei miksikään kiusaksi. Vaikka itsekin lukioikäsenä pyöräillessäni kouluun otin jokaisen vastatuulenpuuskan universumin vittuiluna minua kohtaan, olen sittemmin (onneksi) oppinut katsomaan kolikon toisellekin puolelle. If life gives you lemons, kai ny limpparia teet niistä? Tämä elämä on elettävä tässä ja nyt. Nautittava asioista siinä samaisessa hetkessä kun ne tapahtuu. Muuten ne ehtii mennä ohi ku räpäytät silmiäs.

Suomi on kyllä niin kylmä ja karu maa, ettei täällä taida hilpeänä hippinä pärjätä. Parempi se on pitää mölyt mahassaan (ettei vaan millään tavalla erottuis joukosta, jokuhan pian huomais), paiskia niskalimassa ja perseruvella pitkää työpäivää ja kun vapaa viikonloppu koittaa, avata se kossupullo ja mäiskiä paria ohikulkijaa ohimoon nakkikioskin kulmalla laskuhumalasta ärtyneenä, jos sitä vaikka ystävystyis hengenheimolaisten kanssa? Tai mistäpä minä tiedän. Minähän yritän vaan löytää onnenaiheita täällä takapohjolan synkissä metsissä.

Ensimmäiseksi kirjotukseksi tästähän muodostui ihan järkyttävä saarna tai tunteenpurkaus, kummaksi ikinä haluaakaan kutsua pientä tekstintynkää, jonka juuri oksensin tähän ruudulle. Nyt on vaan semmonen homma että alkaa ihan uudet tuulet mun elämässä. Tai minä itse ne puhallan käyntiin. Ei enää jatkuvaa muiden ihmisten hyväksynnän hakemista. Vain minä. Autenttisena, rehellisenä ja riisuttuna (kyllä mulla ihan vaatteet pyssyy päällä, vaikka tätä tekstiä kirjotanki). Mahdollisimman aitona maijana, koska vain tällä tavoin pystyn olemaan rehellinen itsellenikin ja ehkä joku päivä nää tekstit koituu vielä mun avuksi. Tai jopa sun.

Hyvää yötä, kauniita unia ja muistakaa kiittää edes yhdestä ilonaiheesta tältä päivää! Puspus!