Ressukka laumaeläin.

Älä jätä minua.

Jätetyksi tulemisen pelko. Se pelko, joka uhkaa laumaeläimen sielunmaisemaa. Olet jäämässä yksin. Ei, ei, EI. Kyyneleet valuvat poskipäiltä suoraan suuhun. Maistat suolanmaun suussa. Tämä maku turskauttaa viimeisenkin venttiilin auki kyynelaallon poispääsemiseksi. Tämän itkun on nyt parempi antaa tulla. Mitä kauemmin sitä pidättelet, sen pahempaan tuplaunisolmuun saat sisälmyksesi. Itku puhdistaa, itku vapauttaa. Sitä mukaa yksi ahdistava ajatus, tuntemus, huuhtoutuu elimistöstä, kun yksi kyynel poistuu kyynelkanavasta. Onko itkeminen niin paha juttu? Onko yksin oleminen niin paha juttu?

Onnellisuus ei ole kumppanista kiinni. Onnellisuus ei ole ympäröimiesi ihmisten harteiden kannettava. Sinä itse koet onnellisuuden, ja se jos mikä on henkilökohtainen asia. Toinen ihminen ei voi määrittää mikä tekee sinut onnelliseksi, mutta et voi myöskään vastuuttaa toista ihmistä tekemään sinua onnelliseksi. Olet onnellinen itse, jos vain sallit sen.

Minä olen oppinut huomaamaan joka päivästä jonkin pienen onnellisuuden aiheen. Toissapäivänä se oli kämppiksen kanssa yhdessä kokkaaminen rankan työpäivän jälkeen, sohvalle pötkähtäminen jäätelökippo kourassa ja itkunaurua aiheuttavan komedialeffan katselu. Saan kaiken tämän onnellisuudentunteen jakaa jonkun toisen kanssa, päivittäin, ja tästä jos jostain olen ihan helkkarin kiitollinen. Anteeksi voimasanankäyttö, mutta sanoilla kuvaaminen ei ole vahvin lajini, ei puhuttuna, ja vielä vähemmän kirjoittamalla. Runosuoni sykkii sillointällöin, tähtihetkiksikin niitä toisinaan kutsun. Tässäpä sitä yritän harjoitella, lopputulosta ressaten, vaikkakin tietäen että ”se matka, ei määränpää”.

Tämän voin ihan puhtaalla omallatunnolla myöntää, yksin eläessäni, ressukka laumaeläin oli parhaiten minua kuvaava määrite. Itsekin sitä siis käytin. Usein myös  ajattelin, että tässähän menee aivan hukkaan erittäin varteenotettava vaimo-ehdokas. Noh, ne tähtitomut sain pöllyyteltyä päältäni alta aikayksikön, kun vain heräsin elämääni. Heräsin näkemään, että minä olen, tässä ja nyt, vain minä, eikä kukaan muu. Minulla on valta tehdä elämästäni minunnäköinen. Minä elän. Minä hengitän. Minä haistan. Minä kuulen. Minä näen. Minä maistan. Minä tunnen. Aistini heräsivät ja niin heräsin minäkin. Saatoin käveleskellä koirani kanssa iltapimeällä vain vaellellen katuja pitkin, nähdäkseni uuden asuinalueen, haistaakseni kevääntulon ja katsellakseni tähtiä. Hengitin kevättä sisään, puhalsin talven ulos. Hengitin itsevarmuuden minuun, puhalsin epävarmuudet pois. Hengittämällä annoin rangalleni tilan suoristua, ryhdistyä, ja yhtäkkiä mieleni hyväksyi sen kuka olen, millainen olen. Olen ihan mukiinmenevä pimatsu, kuten joku voisi sanoa. Minulla on kaikki hyvin tässä ja nyt. Minulla ei ole hätää. Aloin näkemään ja kiinnostumaan asioista ympärilläni. En keskittynyt pelkästään ”napaani” (kuten joku voisi asian ymmärtää itsetietoisuudesta ja itsevarmuudesta) vaan aloin myös olemaan utelias kaikesta ympärilläni olevasta, luonnosta, oravasta, joka pääsee koirani huomaamatta sujahtamaan kauempana puuhun turvaan ja tutkivasti katsoo meitä kohti ”joko kohta uskallan tulla takasin alas”, lapsen ja isovanhemman tienylityksestä, auringonpaisteesta, kasvoille tippuvista vesipisaroista, tänään taivas saakin lohenpunaisia juovia siniselle kankaalle, kenkien alla narskuvasta lumesta ja koirastani joka juoksee hangessa kovaa vauhtia ja yrittää saada potkimiaan lumikökkäreitä kiinni. Kun avaa silmänsä, näkee elämän kauneuden täydessä kirjossaan. Antaa sen tulla vaan sellaisenaan. Antaa sen tuoda yllätyksiä mukanaan, toisinaan ei niin mukavia, mutta toisinaan niin äärettömän ihania, värikkäitä ja naurunpidättämisestä pois opettavia kommelluksia. Kyllä, olen ehkä hieman töskäri toisinaan, mutta mitäs sitten. Onpahan paljon hauskempaa minulla, kun siis osaan nauraakin itselleni, ja ehkä myös heillä, jotka toisinaan ovat todistamassa toilailujani.

Onnellinen olen, koska ymmärsin elämäni koostuvan vain omista valinnoistani, kukaan muu ei päätä minun puolesta. Saan ryhtyä vaikka rappusiivojaksi, jos sitä haluan, eikä se ole keneltäkään pois, kunhan vain itse siitä nautin. Elämässä tulee tehdä ne valinnat, jotka jollain lailla kutkuttavat vatsanpohjalta, edes väräyttävät vienon hymyn suunpieliin. Toisinaan on hyvä muistaa olla vain hetki tässä ja nauttia siitä, mitä jo on, esimerkiksi aamukahvin kanssa maitoa. Sitäkään ei välttämättä aina ole ja sekös jos mikä voi aamulla tuntuakin haasteelta. Mutta siitäkin selviää. Kahvi ei välttämättä ole niin nautinnollisen hyvää kuin sen toivoisi olevan, mutta kylmää vettä saa raanasta, lähipiiriäni lainaten, ja kahvin juotuani, tiedän, että ainakin vältyn päivällä kohtaavalta päänsäryltä. Nimim. Aamukahvi saatava, joka aamu.

Haavekuvaa en tässä halua, enkä aio, alkaa värittelemään. Kunhan kerron, miten itse olen löytänyt oman tapani olla onnellinen, kiitollinen ja samalla joka päivä ihmeissäni tästä kaikesta kauneudesta jota elämäksi kutsutaan. Ei ole olemassa kahta samanlaista, ja sekös minusta onkin niin kauhean jännittävää, mutta helpottavaa tietää. Tänään voin kääntää volyymit täysille ja tanssahdella viettelevästi kalsareissani, kämppikseni sitä arvostakoon tai ei, mutta minulle siitä tulee hyvä mieli. Elämäni sokeri, kalsaritanssit.

Pus!

Tietoa kirjoittajasta

karitsanpaimen

Opintiellä onneen ja parempaan minään. Tällä tiellä tarttuuki sitte matkaan jos jonkinmoista ihmeteltävää, mielensopukoissa pyöriteltävää asiaa. Ihanan 3-vuotiaan ranskanbulldoggi typsykän emäntä. Röntgenhoitaja ja tästä lähin myös Forever-aloetuotteiden jälleenmyyjä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *