Hyvä ystäväpariskunta saatteli rakkaan karvaturrensa ikiuneen. He järkkäs paapalle vielä viimesen viikon kunniaksi hyvästelymahollisuuet kaikille lähipiiriläisille, mukaanlukien meille, ja halus varmistaa että vikat hetket oli hyviä, herkullisia ja mukavien tyyppien ympäröimiä. Paappa oli meleko charmantti tappaus, se hurmas munki hulivili typsykän niin, että tää maltto olla ihan sievästi joka kerta ku tavattiin, ei hyppiny nenille eikä muutenkaan lietsonu minkäänlaista ärsytystä, silminnähden kunnioitti toista.
Mun elämän yks ehkä suurimmista tukipilareista on just tää hulivili sähikäinen. Pepi on neljä ja puolivuotias ranskanbulldoggiotus. Vaikka neljä (ja puoli) vuotta on meleko lyhyt aika, on siinä silti ehtiny tapahtumaan ties mitä, kaikkein intensiivisimmin ekan vuojen aikana. Olin eronnu pitkästä, yli viis, melkeen kuus vuotta kestäneestä, parisuhteesta, joka sattumoisin oli myös mun ensimmäinen. Kaikki nuoren ihmisen ”kasvaminen” oli tapahtunut toisen ihmisen kans (yhteen). Yhtäkkiä kuitenkin olin siinä pisteessä, ettei mun tarttenukkaa miettiä ennää toisenkin mielipiettä asioista, ja olin opintojeni loppuvaiheessa, eli mulla oli aikaa ottaa koira kasvatettavakseni ja seurakseni. Olin jo pitkän aikaa miettiny koiran hankkimista, koska lapsuuenkodissa meillä oli aina ollu koiria, ja ranskanbulldogin olin päättäny ottaa ekaks. Olikohan ensimmäinen kerta kun kuuntelin intuitiotani…? Nyt jälkeenpäin muistellessani tota hämärää aikaa, jollon musta tuntu, että elämältä katos tietynlainen pohja, että olin yksin ja toisesta irti revitty palanen, niin se loppu ei ollu mikkään loppu, vaan siitä mun elämä vasta oikeestaan alko. Ja alottamiseen tarvittiin yks jääräpäinen Pepi-pulldoggi.
Hemmetti kuinka musta tulikaan taas ykskaks tarvittu! Mulla olikin joku tarkotus. Joka aamu oli syy herätä ja nousta sängystä ylös, syy hengittää, syyä ja käyä kaupassa, ihmisten ilmoilla. Syy, astua kämpästä ulos. Yhtäkkiä sitä huomas, että lenkit suju hymyissä suin, koska mitä muutakaan sitä voi tehä kun vastaantulijat hymmyilee kohti ja tuijottaa, kylläkin pientä ruttuturpaa, joka lyllertää ja taapertaa ja tuijottaa takaisin kaikkia vastaantulevia. Pakko myöntää, olihan se ja on edelleen hauska ilmestys kun pieni lyttykuono pistää keskelle tietä istumaan ja ihmettellee ohikulkevia autoja ja tien toisella puolella rollaattorin kanssa kulkevaa mummoa. Pepi sai rohkeutta siinä missä minäkin joutuessani riistikuulusteluun, onko koira mopsi, kylläpäs sinulla on isot korvat, kaunis olet (Pepi siis)… Tuntui yhä luontevammalta jutella muille ihmisille ja olla iloinen, joka päivä. Pepi oli myös ystävieni keskuudessa suosittu, joten sain hyvän tekosyyn kysyä saataisko Pepin kans tulla kyläilee, jos olo joskus alkokin tuntua yksinäiseltä. (Sitä valitettavasti joutuu vielä tänäkin päivänä sietämään vaihtelevasti, tuun varmaan aina tuntemaan itteni tietyllä lailla yksinäiseksi ja omituiseksi ajatusteni keskellä.) Vastakkainen sukupuoli alko vaikuttammaan taas kiinnostavaltammalta, kun kävelyillä tai koirapuistoissa karvaturvan isäntä jututti Pepiä tai koirat tekivät tuttavuutta ja siinä sitten juteltiin koiristamme. Ehkä peli ei ollukkaan menetetty, kyllä mää ihan hyvä saalis olisin. Sellanen mielikuvaharjottelu, millanen hyvä vaimoke olisin ja millasen miehen kans alan seuraavan kerran hippasille, alko olemaan mun harrastus. Käytiin ranskisrehveillä, eli siis ihan vaan ranskanbulldoginomistajat koirineen suurena ja häseltävänä laumana, mettälenkillä, kylläkin kasvattajan ehottamana, mutta onneksi mentiin. Mikkään ei saa mua paremmin hymmyilemmään ku koirat jotka leikkii ja telmii keskenään, nauttii olostaan. Se, että nään ku toinen on onnellinen saa mut niin onnelliseksi. Edelleen. Välillä tuleekin omantunnontuskia, kun vuorotyöläisenä koira jää vähemmälle huomiolle yövuorokrapuloissaan. Mutta sillon pyrin aina kääntämään asian ittelleni niin, että asiat vois olla todella paljon huonommin ja joillekki eläimille on. Pepi saa rakkautta, ruokaa, rajoja ja pääsee ovesta suoraan ulos kun on tarve. Ja palatakseni vielä elämäni merkittävimpään muutokseen, muuttoon työn perässä toiselle paikkakunnalle, tämänhetkiseen kotiini, en olis tässä ilman Pepiä. En yksinkertasesti ois uskaltanu lähtä jos mulla ei ois ollu kettään kenen kans muuttaa uuelle paikkakunnalle. Pepi oli muuttoaamuna heti kuuelta valamiina etteisessä kattomassa mua ”Joko mennään?”.
Edelleen jos mulla on joku kiristävä tunne rintakehällä, tunne ettei saa kunnolla happea, lähen Pepin kans ulos taapertamaan, juoksentelemaan, hyppimään, hengittämään, haistelemaan ja kattelemaan kaikkea mitä ulkopuolella tapahtuu. En oo yksin, eikä ikävät tuntemukset hallitte mua. Niitten ote voi olla tiukka, mutta ulkoilma puree niihin. Toisinaan kuitenkin lyyhistyn liian raskaan tunnekuorman alle, kylkivälilihakset on kiristyny liian tiukalle, etten pysty ennää hengittää. Alan hyperventiloimaan, kyyneleet tippuu huulille ja sillon herrään, että nyt on parempi antaa padon murtua. Hetkun maassa risti-istunnassa, Pepi kiipee sylliin ja nuuhkii mun märkää leukaa. Kutittaa ja alan nauramaan. Niiskuttelun ja kasvojeni hihaan kuivaamisen aikana ajattelen ”Kylläpäs oliki taas typerä juttu, mikä vaan jäi pyörimään sisäelimiin hurrikaanin voimalla, mutta onneksi itku tuli ja pelasti mut!”
Tällasta tää elämä on. Välillä on pysähyttävä huomaamaan mitä tapahtuu niin ittessä kuin ympärillä. Tunnustella ja makustella. Mutta ei kuitenkaan jäähä surkuttelemaan paikoilleen liian pitkäksi aikaa, ettei elämä satu jäämään huomaamatta. Ilman Pepiä mää en ois löytäny tätä kaupunkia enkä näitä ihmisiä. Mullei ois kotia.
