Kiviä repussa, reppu selässä.

Tyydynkö itseeni, vai olenko tyytyväinen itseeni?

 

Ennen olisin valinnut ensimmäisen vaihtoehdon, kun nykyään muistan joka päivä olla tyytyväinen siitä millainen olen, siitä mitä teen ja siitä mitä saan kokea joka päivä. Ei ole toista minunlaistani koheltaja-söheltäjää, joka kikattaa heti tilaisuuden tullen, tai jopa ihan yllättäen, pelkästään omille hyvin huonoille jutuille, jotka vain sattuvat pilkahtamaan mieleen. Esimerkiksi eilen, kikatin (toisaalta ehkä osittain väsymyksestäkin johtuen) mielikuvalle, joka tuli, kun sovimme kämppikseni kanssa hänen vievän minut aamulla töihin ja kun kysyin (vahingossa), että kerkeääköhän hän viemään minut jos laitan herätyksen klo 5:45 (7:ltä alkoi vuoro), johon hän tokaisi, ja tottakai nauroi perään sanottuaan, että ”nii-in, puolitoista tuntia aikaa ajaa sut töihin, ehkä me just ja just keretään”, niin mielikuva joka minulle tästä heräsi, oli, että hän kolmipyöräisellä vinttaa menemään, minä kyydissä….. Vedet silmissä nauroin tälle. Enkä edes häpeä. Minusta on ihanaa saada nauraa tyhmille jutuille. Viattomille jutuille.

Minua on satutettu, monta kertaa. Minä olen itse satuttanut itseäni. Sanat, joita minulle on sanottu, joita olen itselleni aikoinaan väittänyt, ovat nyt viimeisten kuukausien aikana jostain syystä päättäneet tulla taas kyläilemään. Tälläkin on tarkoituksensa. Pelkästään jo se, että annan tunteiden tulla sellaisinaan ulos minusta, ulos kehosta, mielestä. Kyynel antaa ”liukasteen” (Anteeksi härski sana, mutta seksuaalisuudesta voisin puhua enemmänkin, se kun sattuu olemaan yksi onnellisuuteni perustekijöistä <3) sanoille, jotka mieltäni ovat vuosia jo myrkyttäneet. Saan sanottua ne. Enää minun ei tarvitse pantata niitä sisälleni. Lukita oven taa. Hiljalleen ne olisivat kaivaneet tummia onkaloita, madonreikiä, eikä mikään maailman multa olisi riittänyt niiden täyttämiseen. Minä itse häpeän näitä sanoja, näitä tunteita. Häpeän niitä niin paljon, häpeän itseäni niitten takia. Päässä pyörii. Ihminen vierellä, kämppis, rakastamani henkilö, minua rakastava henkilö pitää minua hellästi kainalossaan, kuuntelee, ei hoputa, ei neuvo, kuuntelee, antaa minun puuskuttaen hengittää. Antaa minun haukkoa happea. Antaa minun olla, tässä hetkessä, tällainen minä olen, alaston, herkimmilläni, avoin, ethän paiskaa ovea kasvojeni edessä kiinni. Hän koskettaa minua. Jännitän itseäni, sikiöasennossa, käsivarret rintakehän päällä ristikkäin, sormet visusti nyrkissä. Peitto peittää puolet naamastani. Hengitän lämpimän kosteaa ilmaa, joka peiton alla vallitsee. Hän hipaisee kyyneleen poskeltani, siirtää hiussuortuvan korvan taakse. Suojakenttäni on niin vahva, että itseänikin pelottaa. Päästänköhän tästä ketään koskaan läpi.

Hänet päästän.

Kaikilla meillä on omat reppumme (ystävääni lainaten). Kaikilla meillä on repuissamme eri kokoisia, eri muotoisia ja eri painoisia kiviä. Kaikkea ei silti tarvitse siellä pitää. Kaikkea ei tarvitse kantaa, ainakaan yksin. Kenenkään ei tarvitse, ei pitäisi joutua, lyyhistymään kivikuorman alle. Kehoni kesti repun painon. Ehkä turhankin pitkään. Kunnes heräsin aloittamaan kuormani purkamisen, kivi kerrallaan. Kivet olivat kulmikkaita, kovia, sattui kovastikin lavan alle. Miksi hemmetissä minä tällaisia olen kantanut mukanani. Mäkeen vaan!

Olen tällainen kuin olen. Olen pehmeä. Olen herkkä. Olen kova. Puhun äänekkäästi. Laulan lujaa ja pussaan paljon. Halaan hellästi. Rakastan rajusti. Kuka minä olen. Olen joku, jota ei tämä maailma ole aiemmin nähnyt, johon ei ehkä ole valmistautunutkaan, mutta varo vaan! Täällä minä olen ja täällä minä tykkään olla! Maailma on leikkikenttä, josta löytyy aina uusia telineitä, joissa tehdä temppuja. Hämmästeltävää ja ihasteltavaa. Henkeä salpaavaa ja ilahduttavaa. Haluan haistaa, haluan maistaa, haluan nähdä, haluan kuulla, haluan tuntea ihollani ja ennen kaikkea haluan kokea maailman sellaisenaan kuin se minulle tarjotaan!

Pus!