Kuukausi: helmikuu 2018

Hyvä ystäväpariskunta saatteli rakkaan karvaturrensa ikiuneen. He järkkäs paapalle vielä viimesen viikon kunniaksi hyvästelymahollisuuet kaikille lähipiiriläisille, mukaanlukien meille, ja halus varmistaa että vikat hetket oli hyviä, herkullisia ja mukavien tyyppien ympäröimiä. Paappa oli meleko charmantti tappaus, se hurmas munki hulivili typsykän niin, että tää maltto olla ihan sievästi joka kerta ku tavattiin, ei hyppiny nenille eikä muutenkaan lietsonu minkäänlaista ärsytystä, silminnähden kunnioitti toista.

Mun elämän yks ehkä suurimmista tukipilareista on just tää hulivili sähikäinen. Pepi on neljä ja puolivuotias ranskanbulldoggiotus. Vaikka neljä (ja puoli) vuotta on meleko lyhyt aika, on siinä silti ehtiny tapahtumaan ties mitä, kaikkein intensiivisimmin ekan vuojen aikana. Olin eronnu pitkästä, yli viis, melkeen kuus vuotta kestäneestä, parisuhteesta, joka sattumoisin oli myös mun ensimmäinen. Kaikki nuoren ihmisen ”kasvaminen” oli tapahtunut toisen ihmisen kans (yhteen).  Yhtäkkiä kuitenkin olin siinä pisteessä, ettei mun tarttenukkaa miettiä ennää toisenkin mielipiettä asioista, ja olin opintojeni loppuvaiheessa, eli mulla oli aikaa ottaa koira kasvatettavakseni ja seurakseni. Olin jo pitkän aikaa miettiny koiran hankkimista, koska lapsuuenkodissa meillä oli aina ollu koiria, ja ranskanbulldogin olin päättäny ottaa ekaks. Olikohan ensimmäinen kerta kun kuuntelin intuitiotani…? Nyt jälkeenpäin muistellessani tota hämärää aikaa, jollon musta tuntu, että elämältä katos tietynlainen pohja, että olin yksin ja toisesta irti revitty palanen, niin se loppu ei ollu mikkään loppu, vaan siitä mun elämä vasta oikeestaan alko. Ja alottamiseen tarvittiin yks jääräpäinen Pepi-pulldoggi.

Hemmetti kuinka musta tulikaan taas ykskaks tarvittu! Mulla olikin joku tarkotus. Joka aamu oli syy herätä ja nousta sängystä ylös, syy hengittää, syyä ja käyä kaupassa, ihmisten ilmoilla. Syy, astua kämpästä ulos. Yhtäkkiä sitä huomas, että lenkit suju hymyissä suin, koska mitä muutakaan sitä voi tehä kun vastaantulijat hymmyilee kohti ja tuijottaa, kylläkin pientä ruttuturpaa, joka lyllertää ja taapertaa ja tuijottaa takaisin kaikkia vastaantulevia. Pakko myöntää, olihan se ja on edelleen hauska ilmestys kun pieni lyttykuono pistää keskelle tietä istumaan ja ihmettellee ohikulkevia autoja ja tien toisella puolella rollaattorin kanssa kulkevaa mummoa. Pepi sai rohkeutta siinä missä minäkin joutuessani riistikuulusteluun, onko koira mopsi, kylläpäs sinulla on isot korvat, kaunis olet (Pepi siis)… Tuntui yhä luontevammalta jutella muille ihmisille ja olla iloinen, joka päivä. Pepi oli myös ystävieni keskuudessa suosittu, joten sain hyvän tekosyyn kysyä saataisko Pepin kans tulla kyläilee, jos olo joskus alkokin tuntua yksinäiseltä. (Sitä valitettavasti joutuu vielä tänäkin päivänä sietämään vaihtelevasti, tuun varmaan aina tuntemaan itteni tietyllä lailla yksinäiseksi ja omituiseksi ajatusteni keskellä.) Vastakkainen sukupuoli alko vaikuttammaan taas kiinnostavaltammalta, kun kävelyillä tai koirapuistoissa karvaturvan isäntä jututti Pepiä tai koirat tekivät tuttavuutta ja siinä sitten juteltiin koiristamme. Ehkä peli ei ollukkaan menetetty, kyllä mää ihan hyvä saalis olisin. Sellanen mielikuvaharjottelu, millanen hyvä vaimoke olisin ja millasen miehen kans alan seuraavan kerran hippasille, alko olemaan mun harrastus. Käytiin ranskisrehveillä, eli siis ihan vaan ranskanbulldoginomistajat koirineen suurena ja häseltävänä laumana, mettälenkillä, kylläkin kasvattajan ehottamana, mutta onneksi mentiin. Mikkään ei saa mua paremmin hymmyilemmään ku koirat jotka leikkii ja telmii keskenään, nauttii olostaan. Se, että nään ku toinen on onnellinen saa mut niin onnelliseksi. Edelleen. Välillä tuleekin omantunnontuskia, kun vuorotyöläisenä koira jää vähemmälle huomiolle yövuorokrapuloissaan. Mutta sillon pyrin aina kääntämään asian ittelleni niin, että asiat vois olla todella paljon huonommin ja joillekki eläimille on. Pepi saa rakkautta, ruokaa, rajoja ja pääsee ovesta suoraan ulos kun on tarve. Ja palatakseni vielä elämäni merkittävimpään muutokseen, muuttoon työn perässä toiselle paikkakunnalle, tämänhetkiseen kotiini, en olis tässä ilman Pepiä. En yksinkertasesti ois uskaltanu lähtä jos mulla ei ois ollu kettään kenen kans muuttaa uuelle paikkakunnalle. Pepi oli muuttoaamuna heti kuuelta valamiina etteisessä kattomassa mua ”Joko mennään?”.

Edelleen jos mulla on joku kiristävä tunne rintakehällä, tunne ettei saa kunnolla happea, lähen Pepin kans ulos taapertamaan, juoksentelemaan, hyppimään, hengittämään, haistelemaan ja kattelemaan kaikkea mitä ulkopuolella tapahtuu. En oo yksin, eikä ikävät tuntemukset hallitte mua. Niitten ote voi olla tiukka, mutta ulkoilma puree niihin. Toisinaan kuitenkin lyyhistyn liian raskaan tunnekuorman alle, kylkivälilihakset on kiristyny liian tiukalle, etten pysty ennää hengittää. Alan hyperventiloimaan, kyyneleet tippuu huulille ja sillon herrään, että nyt on parempi antaa padon murtua. Hetkun maassa risti-istunnassa, Pepi kiipee sylliin ja nuuhkii mun märkää leukaa. Kutittaa ja alan nauramaan. Niiskuttelun ja kasvojeni hihaan kuivaamisen aikana ajattelen ”Kylläpäs oliki taas typerä juttu, mikä vaan jäi pyörimään sisäelimiin hurrikaanin voimalla, mutta onneksi itku tuli ja pelasti mut!”

Tällasta tää elämä on. Välillä on pysähyttävä huomaamaan mitä tapahtuu niin ittessä kuin ympärillä. Tunnustella ja makustella. Mutta ei kuitenkaan jäähä surkuttelemaan paikoilleen liian pitkäksi aikaa, ettei elämä satu jäämään huomaamatta. Ilman Pepiä mää en ois löytäny tätä kaupunkia enkä näitä ihmisiä. Mullei ois kotia.

Tää on asia, jonka muistan aika ajoin, mutta jonka myös unohan liian usein. Ehkä tätä on nyt avattava jollain lailla, että valkenis mulle vihdoin ja viimein, pysyvästi.

Mun pittäis pystyä luottamaan enemmän toisiin ihmisiin, tässä tapauksessa työkavereihin, että he tekevät asioita, eli töitään.  Mää en oo vastuussa muitten tekemisistä, mutta omista oon. En voi yrittää tehä kaikkee itte, enkä voi luulla, etteikö muutki ossais ja pystyis. Joo, luotan itteeni ja siihen että hommat hoituu ku itte tekkee, mutta ajan itteni piippuun tällä tyylillä ja oon ollu jo viimeset kaks vuotta siinä jyrkänteen reunalla tiputtautuako tuntemattomaan, koska en saa tiristettyä ittestäni ennää yhtään enempää mehuja tehä muittenki hommia, mutta sen verran mukavuudenhalunen edelleen oon, etten oo ihan vielä valmis jättämään tuttua ja turvallista, jo handlaamaani kotikenttää, vaikka pinna on välillä kiriä ku viulunkieli ja höyrykattila purkautuu paineen vaikutuksesta. Pääsen niin paljon helpommalla, kun en anna yhtään ajatusta muitten töille ja tekevätkö he ne. Mulle pittäis olla aivan sama, kunhan itte tiiän tehneeni mulle asetetut päivän jobit.

Tännään sain erittäin hyvän muistutuksen ja opetuksen asiasta, että on ihan hyvä pittää tietynlainen etäisyys muitten tekemiseen ja keskittyä siihen mitä itte on just tekemässä, ei yritä tehä viittä asiaa yhtäaikaa, vaikka meiltä naisilta sellanenki pittäis muka luonnistua! Mulla tuli aamupäivällä yhtäkkiä sellanen tunne, että onkohan mulle tulossa migreeni ja todella kuvottava olo rinnasti tätä tuntemusta.. Voisin kuvitella, että tää saatto johtua siitä mun etukäteissuunnitelutaidosta, olin luonu jo päivän valmiiks mielessäni aamulla kattoessa työlistaa ja kun aikataulu ei mennyt tietenkään niin kellonlyömälleen nappiin, ilmaisi kehoni oman mielipiteensä epämiellyttävästä tilanteesta. Ressitaso nousi, panta kiristyi pään ympärillä. Lounaan jälkeen, vaikka aikataulu oli pettänyt meijjän tiimistä johtumattomasta syystä, mää kuitenkin päätin etten ota harteilleni jokaista potilasta, koska meitä oli kuiteski kolme hoitajaa ja opiskelija hoitamassa työpistettä.. Keskityin aina siihen mitä olin tekemässä, ikään kuin ravihevosen silmälaput silmillä, ja niin yhtäkkiä huomasin päivän olevan minun osaltani pulkassa ja työsaran helpottaneen listalta. One by one, eikä yhtään enempää. Täytyy olla tietyllä lailla putkinäkö tällä alalla, pääsee palijo helepommalla. Ja nyt en tarkottanu, että elämän tulisi olla heleppoa.

Tää asia vaikutti mun mielessä niin palijon hienommalta, kuin mitä nyt kirjottamani teksti antaa ymmärtää.. Vielä mää joku päivä opin ilmaisemaan itteäni paremmin. Ehkä vaatii vielä tietynlaista oordningia mun pääkopassa nää ajatukset, ja toivottavasti kirjottaminen ois yks keino millä saaha niitä järkättyä selkeämmin. Pysyis ittekki paremmin kärryillä omista mietteistä. Nyt kun ne tuntuu aina vaan ryöppyvän ja pyörivän ympäriinsä, etten saa mistään kiinni, en tiiä mistä alottaa.

 

Mun on luotettava, että asiat järjestyy. One step at a time.

Hei vaan ja hellät tunteet!

Aika vaikiaksi oon teheny tän ittelleni.. Vuosi poissa tän tiimoilta, kun asetin riman ittelleni vähän turhan korkialle, nimittäin onnellisuudesta höpöttämisen. En oo mikkään asiantuntija, mutta hyvin oon osannu sitä esittää nuissa aikasemmissa teksteissä. Kyllä, yritin muunmuassa kirjoittaa nätisti (=oikeaoppisesti) koulussa opetetulla kirjakielellä, hieman omalla murteella twistaten, mutta kauheen suuren vaivan näin sen etteen, että oikoluin kaiken ennenku pätkäytin ruudulle luettavaksi.. En tiiä miks tänki asian nostin niin jalustalle, että halusin tän olevan jotain niin täydellistä, ehkä jopa tekemään mut täydelliseksi. Well think again M! Sää oot ihminen toope (kyllä, puhun ittelleni ku toiselle ihmiselle) ja ihmiset on kaikki inhimillisiä olentoja, jotka tekkee virheitä. Esim niinku minä just yrittäessäni esittää jotain mitä en välttämättä ole, tai siis kyllä minä ihan itte kirjotin nuo kaikki (hurjat KOLME tekstiä), mutta kappas ojasta allikkoonhan mää pääsinkin sillä vaivalla. Mää niin kovasti halusin olla hienosti kirjottava HUIPPU tyyppi, mutta no no no, meitsi on vaan meitsi.

Palatakseni syyhyn (haha miksi mulla tulee mieleen syyhy = kutinatauti?) miksi oikeastaan tulin takasi VUODEN hiljaisuuden jälkeen on se, että edelleen, mulla riittää niin hemmetisti ihmettelyn aiheita. Mää oon joko liian utelias TAI liian tyhmä. Kukin voi päättää ihan itse minkä mielikuvan minusta saa. Ja ainiin, viitaten ja korjaten toista tekstiäni ”Ressukka laumaeläin” olen OPPIMASSA tai OPETTELEMASSA onnelliseksi, en siis voi väittää että olisin onnellinen, tai tietyllä lailla tuntuu etten saa viilata linssiin ketään väittäessäni niin, koska viime vuosi meni juurikin osittain sen vuoksi hiljaisuudessa, kun en sellaiseksi itseäni kokenut. Aina. Joka päivä.

Mielestäni oon keskeneränen, vaiheessa, opintiellä, universumin muovailuvahaa, ihan niinku jokainen meistä tässä maailmassa. Ei oo veteen piirrettyä viivaa jonka mukaan täytyy nyt tästä päivästä viimeseen henkäykseen asti elää, vaan voi siinä matkalla lähtä uteliaana etsimään ”oikopolkuja” onneen. Eli ymmärtää se, ettei oo olemassa mitään oikopolkuja! Jos nyt ottais esimerkkinä sen, että lähimmäisenrakkaus ois elämän tarkoitus, rakasta lähimmäistäsi ja kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, niin ihmettelen miksi niin moni silti ei toimi tällä tavoin? Niin, just siks. Me ollaan ihmisiä. Mikään älykkyys ei korvaa tunteita. Mitkään tunteet ei korvaa älykkyyttä. Aina tulee olemaan maailmassa heikompia itsetunnoltaan, mutta erittäin fiksuja ihmisiä, jotka sitten jäävät egoististen, pintakiiltoisten, argumenttiensa perusteluun kykenemättömien jalkoihin. Ja tällä tavoin kategorisoiminen on laiskan puhetta, koska ei edes yritä nähdä näiden kahden esimerkki-ihmisen pintaa syvemmälle, muuta kuin ehkä fiksuuden suhteen. Mutta kun me ihmiset ollaan niin paljon muuta. Valitettavasti some on nykyaikaa ja aika raskaaksi käy arkipäivä kun lyyään paineet meille ihmisille näyttää kuinka loistokasta tää MUN elämä on just nyt. Menee ihan kilpailuksi koko touhu. Hairahun tähän kiiltokuvayritykseen itteki toisinaan, kylläkin kun tullee sellanen olo jostain tilanteesta, että tässä on hyvä olla ja haluan näyttää sen muillekkin, koska muutkin paukuttaa sellasella tahilla kaikkee kivaa heijjän elämästään, että in your face vaan. Jännää on kuitenkin ollu huomata, että selaillessani instagramia, mulle tullee enenevässä määrin etteen ehotuksina maisemakuvia, kuvia maailmalta, eri paikoista, ei kenenkään ripsienpidennyksiä, microbleidattuja kulmakarvoja eikä malli-poseeraus otoksia – ig:n algoritmit siis toimii.

Tää blogi tullee ehkä/varmasti kaatumaan ihan vaan mun itteni takia, koska haluaisin tän olevan täydellinen, vaikken mää itte sitä ole, enkä sitä voi näytellä vaan kirjottamisen takia. Meistä on moneksi, mutta keneksikään muuksi ei pitemmän päälle kuin itseksi kukaan kykene. Näyttelijät tekee sitä työkseen, mutta mää teen tätä kirjottamista vaan ittelleni, selvittääkseni päätä. Unohin sen edellisten kirjotusten keskellä, kun perfektionisti heräs taas huutelemaan ”et sää voi noin päätä eikä häntää sisältävää kirjotusta päästää bittiavaruuteen, koska (nyt tulee tärkein kohta) eihän kukaan lukis sitä, ja jos lukis, niin ainakin pitäsivät sitä ihan järkyttävänä huuhaana”, eli tässäkin asiassa mää hain hyväksyntää, itteltänikin. Tää vuoden hiljasuus on siis ollut itse aiheutettu tila, jossa mollasin itteäni niin etten ollu oikeutettu (omasta mielestäni) tän blogin kirjottamiseen. En päässy yli enkä ympäri, aina keksiessäni uutta tekosyytä ”tänään en ehi, tänään en oppinut mitään uutta, tästä päivästä ei ollu mittään muuta ku paskaa sanottavvaa”, niin, ku tää elämä ossaa välillä olla sitä paskaakin. Eniten mää nyt yritänkin selvitellä ittelleni ja itteni kans miks mää tätä blogia kirjottaisin. En muille, vaan ittelleni. Vaikka kaunis olikin mun ajatus miks lopulta alotin kirjottaa tätä blogia, että voisin auttaa muita, mutta ihan ekana mun on autettava ittiäni.

Pakko myöntää, ennenku aloin kirjottaa tätä tekstiä, mitä vielä hypistelen ja tutkailen uskallanko julkaista, mulla jostain syystä pyöri mielessä Eppu Normaalin laulun sanat ”Joka päivä ja joka ikinen yö, sinua ajattelen. Joka päivä ja joka ikinen yö, jonka sydämeni lyö.” ja jotenkin yhistin että määhän nyt vaan oon niin umpirakastunut että diipadaapa, V:hän mulla pyörii aina päivittäin mielessä ja kaikki asiat puntaroin myös hänen puolelta ja kääntelen ja vääntelen yksinkertaisiakin asioita. Niin no, voisikohan tän yltiömäisen ajatusten puntaroinnin lopettaa pikkuhilijaa, ei tarttis ylikuormittua kaikesta, ja jos nyt vaan myöntäsin, että tää kirjottaminen on ollu mulle se mörkö, jota oon miettiny joka päivä ja joka ikinen yö? Ei oo tervettä olla liian empaattinen, eikä oo mun tehtävä tehä jo valmiiksi johtopäätökset mitä toinen vastaa vaikka kysymykseen ”mitä syötäs tännää” tai miettiä jo valmiiksi ehotukset, ettei nyt vaan mee liian vaikiaksi, etten vaan sysää vastuuta liikaa toiselle, kun hemmetti soikoon sen takia just kysyn ku en itekkään vielä tiiä, vaan voijjaan keksiä matkalla, niinku V:kin aina sannoo. Oma pääkoppa ja sen sisällön tutkiminen on vastenmielistä ja saa aikaan vatsanväänteet jo valmiiksi, ennenku ehtii ees alottaa, mutta jos oppii ymmärtämään ittiään ja omia ajatuksia, voi oppia olemaan empaattinen ittelleen. Että jos nyt jonku opetuksen vois taas löytää tästä(KIN) paasauksesta, mun oli kohdattava tää koetinkivi TAAS, yhtään sen enempää luomatta paineita asian suhteen, ottaa vaan läppäri syliin ja alkaa näpytellä sanoja näytölle. 

 

Mun silmät on nyt ristissä, joten tähän on hyvä lopettaa!