Hei vaan ja hellät tunteet!
Aika vaikiaksi oon teheny tän ittelleni.. Vuosi poissa tän tiimoilta, kun asetin riman ittelleni vähän turhan korkialle, nimittäin onnellisuudesta höpöttämisen. En oo mikkään asiantuntija, mutta hyvin oon osannu sitä esittää nuissa aikasemmissa teksteissä. Kyllä, yritin muunmuassa kirjoittaa nätisti (=oikeaoppisesti) koulussa opetetulla kirjakielellä, hieman omalla murteella twistaten, mutta kauheen suuren vaivan näin sen etteen, että oikoluin kaiken ennenku pätkäytin ruudulle luettavaksi.. En tiiä miks tänki asian nostin niin jalustalle, että halusin tän olevan jotain niin täydellistä, ehkä jopa tekemään mut täydelliseksi. Well think again M! Sää oot ihminen toope (kyllä, puhun ittelleni ku toiselle ihmiselle) ja ihmiset on kaikki inhimillisiä olentoja, jotka tekkee virheitä. Esim niinku minä just yrittäessäni esittää jotain mitä en välttämättä ole, tai siis kyllä minä ihan itte kirjotin nuo kaikki (hurjat KOLME tekstiä), mutta kappas ojasta allikkoonhan mää pääsinkin sillä vaivalla. Mää niin kovasti halusin olla hienosti kirjottava HUIPPU tyyppi, mutta no no no, meitsi on vaan meitsi.
Palatakseni syyhyn (haha miksi mulla tulee mieleen syyhy = kutinatauti?) miksi oikeastaan tulin takasi VUODEN hiljaisuuden jälkeen on se, että edelleen, mulla riittää niin hemmetisti ihmettelyn aiheita. Mää oon joko liian utelias TAI liian tyhmä. Kukin voi päättää ihan itse minkä mielikuvan minusta saa. Ja ainiin, viitaten ja korjaten toista tekstiäni ”Ressukka laumaeläin” olen OPPIMASSA tai OPETTELEMASSA onnelliseksi, en siis voi väittää että olisin onnellinen, tai tietyllä lailla tuntuu etten saa viilata linssiin ketään väittäessäni niin, koska viime vuosi meni juurikin osittain sen vuoksi hiljaisuudessa, kun en sellaiseksi itseäni kokenut. Aina. Joka päivä.
Mielestäni oon keskeneränen, vaiheessa, opintiellä, universumin muovailuvahaa, ihan niinku jokainen meistä tässä maailmassa. Ei oo veteen piirrettyä viivaa jonka mukaan täytyy nyt tästä päivästä viimeseen henkäykseen asti elää, vaan voi siinä matkalla lähtä uteliaana etsimään ”oikopolkuja” onneen. Eli ymmärtää se, ettei oo olemassa mitään oikopolkuja! Jos nyt ottais esimerkkinä sen, että lähimmäisenrakkaus ois elämän tarkoitus, rakasta lähimmäistäsi ja kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, niin ihmettelen miksi niin moni silti ei toimi tällä tavoin? Niin, just siks. Me ollaan ihmisiä. Mikään älykkyys ei korvaa tunteita. Mitkään tunteet ei korvaa älykkyyttä. Aina tulee olemaan maailmassa heikompia itsetunnoltaan, mutta erittäin fiksuja ihmisiä, jotka sitten jäävät egoististen, pintakiiltoisten, argumenttiensa perusteluun kykenemättömien jalkoihin. Ja tällä tavoin kategorisoiminen on laiskan puhetta, koska ei edes yritä nähdä näiden kahden esimerkki-ihmisen pintaa syvemmälle, muuta kuin ehkä fiksuuden suhteen. Mutta kun me ihmiset ollaan niin paljon muuta. Valitettavasti some on nykyaikaa ja aika raskaaksi käy arkipäivä kun lyyään paineet meille ihmisille näyttää kuinka loistokasta tää MUN elämä on just nyt. Menee ihan kilpailuksi koko touhu. Hairahun tähän kiiltokuvayritykseen itteki toisinaan, kylläkin kun tullee sellanen olo jostain tilanteesta, että tässä on hyvä olla ja haluan näyttää sen muillekkin, koska muutkin paukuttaa sellasella tahilla kaikkee kivaa heijjän elämästään, että in your face vaan. Jännää on kuitenkin ollu huomata, että selaillessani instagramia, mulle tullee enenevässä määrin etteen ehotuksina maisemakuvia, kuvia maailmalta, eri paikoista, ei kenenkään ripsienpidennyksiä, microbleidattuja kulmakarvoja eikä malli-poseeraus otoksia – ig:n algoritmit siis toimii.
Tää blogi tullee ehkä/varmasti kaatumaan ihan vaan mun itteni takia, koska haluaisin tän olevan täydellinen, vaikken mää itte sitä ole, enkä sitä voi näytellä vaan kirjottamisen takia. Meistä on moneksi, mutta keneksikään muuksi ei pitemmän päälle kuin itseksi kukaan kykene. Näyttelijät tekee sitä työkseen, mutta mää teen tätä kirjottamista vaan ittelleni, selvittääkseni päätä. Unohin sen edellisten kirjotusten keskellä, kun perfektionisti heräs taas huutelemaan ”et sää voi noin päätä eikä häntää sisältävää kirjotusta päästää bittiavaruuteen, koska (nyt tulee tärkein kohta) eihän kukaan lukis sitä, ja jos lukis, niin ainakin pitäsivät sitä ihan järkyttävänä huuhaana”, eli tässäkin asiassa mää hain hyväksyntää, itteltänikin. Tää vuoden hiljasuus on siis ollut itse aiheutettu tila, jossa mollasin itteäni niin etten ollu oikeutettu (omasta mielestäni) tän blogin kirjottamiseen. En päässy yli enkä ympäri, aina keksiessäni uutta tekosyytä ”tänään en ehi, tänään en oppinut mitään uutta, tästä päivästä ei ollu mittään muuta ku paskaa sanottavvaa”, niin, ku tää elämä ossaa välillä olla sitä paskaakin. Eniten mää nyt yritänkin selvitellä ittelleni ja itteni kans miks mää tätä blogia kirjottaisin. En muille, vaan ittelleni. Vaikka kaunis olikin mun ajatus miks lopulta alotin kirjottaa tätä blogia, että voisin auttaa muita, mutta ihan ekana mun on autettava ittiäni.
Pakko myöntää, ennenku aloin kirjottaa tätä tekstiä, mitä vielä hypistelen ja tutkailen uskallanko julkaista, mulla jostain syystä pyöri mielessä Eppu Normaalin laulun sanat ”Joka päivä ja joka ikinen yö, sinua ajattelen. Joka päivä ja joka ikinen yö, jonka sydämeni lyö.” ja jotenkin yhistin että määhän nyt vaan oon niin umpirakastunut että diipadaapa, V:hän mulla pyörii aina päivittäin mielessä ja kaikki asiat puntaroin myös hänen puolelta ja kääntelen ja vääntelen yksinkertaisiakin asioita. Niin no, voisikohan tän yltiömäisen ajatusten puntaroinnin lopettaa pikkuhilijaa, ei tarttis ylikuormittua kaikesta, ja jos nyt vaan myöntäsin, että tää kirjottaminen on ollu mulle se mörkö, jota oon miettiny joka päivä ja joka ikinen yö? Ei oo tervettä olla liian empaattinen, eikä oo mun tehtävä tehä jo valmiiksi johtopäätökset mitä toinen vastaa vaikka kysymykseen ”mitä syötäs tännää” tai miettiä jo valmiiksi ehotukset, ettei nyt vaan mee liian vaikiaksi, etten vaan sysää vastuuta liikaa toiselle, kun hemmetti soikoon sen takia just kysyn ku en itekkään vielä tiiä, vaan voijjaan keksiä matkalla, niinku V:kin aina sannoo. Oma pääkoppa ja sen sisällön tutkiminen on vastenmielistä ja saa aikaan vatsanväänteet jo valmiiksi, ennenku ehtii ees alottaa, mutta jos oppii ymmärtämään ittiään ja omia ajatuksia, voi oppia olemaan empaattinen ittelleen. Että jos nyt jonku opetuksen vois taas löytää tästä(KIN) paasauksesta, mun oli kohdattava tää koetinkivi TAAS, yhtään sen enempää luomatta paineita asian suhteen, ottaa vaan läppäri syliin ja alkaa näpytellä sanoja näytölle.
Mun silmät on nyt ristissä, joten tähän on hyvä lopettaa!
