Tää on asia, jonka muistan aika ajoin, mutta jonka myös unohan liian usein. Ehkä tätä on nyt avattava jollain lailla, että valkenis mulle vihdoin ja viimein, pysyvästi.
Mun pittäis pystyä luottamaan enemmän toisiin ihmisiin, tässä tapauksessa työkavereihin, että he tekevät asioita, eli töitään. Mää en oo vastuussa muitten tekemisistä, mutta omista oon. En voi yrittää tehä kaikkee itte, enkä voi luulla, etteikö muutki ossais ja pystyis. Joo, luotan itteeni ja siihen että hommat hoituu ku itte tekkee, mutta ajan itteni piippuun tällä tyylillä ja oon ollu jo viimeset kaks vuotta siinä jyrkänteen reunalla tiputtautuako tuntemattomaan, koska en saa tiristettyä ittestäni ennää yhtään enempää mehuja tehä muittenki hommia, mutta sen verran mukavuudenhalunen edelleen oon, etten oo ihan vielä valmis jättämään tuttua ja turvallista, jo handlaamaani kotikenttää, vaikka pinna on välillä kiriä ku viulunkieli ja höyrykattila purkautuu paineen vaikutuksesta. Pääsen niin paljon helpommalla, kun en anna yhtään ajatusta muitten töille ja tekevätkö he ne. Mulle pittäis olla aivan sama, kunhan itte tiiän tehneeni mulle asetetut päivän jobit.
Tännään sain erittäin hyvän muistutuksen ja opetuksen asiasta, että on ihan hyvä pittää tietynlainen etäisyys muitten tekemiseen ja keskittyä siihen mitä itte on just tekemässä, ei yritä tehä viittä asiaa yhtäaikaa, vaikka meiltä naisilta sellanenki pittäis muka luonnistua! Mulla tuli aamupäivällä yhtäkkiä sellanen tunne, että onkohan mulle tulossa migreeni ja todella kuvottava olo rinnasti tätä tuntemusta.. Voisin kuvitella, että tää saatto johtua siitä mun etukäteissuunnitelutaidosta, olin luonu jo päivän valmiiks mielessäni aamulla kattoessa työlistaa ja kun aikataulu ei mennyt tietenkään niin kellonlyömälleen nappiin, ilmaisi kehoni oman mielipiteensä epämiellyttävästä tilanteesta. Ressitaso nousi, panta kiristyi pään ympärillä. Lounaan jälkeen, vaikka aikataulu oli pettänyt meijjän tiimistä johtumattomasta syystä, mää kuitenkin päätin etten ota harteilleni jokaista potilasta, koska meitä oli kuiteski kolme hoitajaa ja opiskelija hoitamassa työpistettä.. Keskityin aina siihen mitä olin tekemässä, ikään kuin ravihevosen silmälaput silmillä, ja niin yhtäkkiä huomasin päivän olevan minun osaltani pulkassa ja työsaran helpottaneen listalta. One by one, eikä yhtään enempää. Täytyy olla tietyllä lailla putkinäkö tällä alalla, pääsee palijo helepommalla. Ja nyt en tarkottanu, että elämän tulisi olla heleppoa.
Tää asia vaikutti mun mielessä niin palijon hienommalta, kuin mitä nyt kirjottamani teksti antaa ymmärtää.. Vielä mää joku päivä opin ilmaisemaan itteäni paremmin. Ehkä vaatii vielä tietynlaista oordningia mun pääkopassa nää ajatukset, ja toivottavasti kirjottaminen ois yks keino millä saaha niitä järkättyä selkeämmin. Pysyis ittekki paremmin kärryillä omista mietteistä. Nyt kun ne tuntuu aina vaan ryöppyvän ja pyörivän ympäriinsä, etten saa mistään kiinni, en tiiä mistä alottaa.
Mun on luotettava, että asiat järjestyy. One step at a time.
